Minulleko myötätuntoa?

Myötätunnon kehittyminen itseä kohtaan on sydämeni asia. Itsemyötätunnon puutteella ja häpeällä, joka on syntynyt jo varhain, on vahva yhteys. Jos lapsena ei ole saanut kokemusta omasta rakastettavuudestaan, ryhtyy uskomaan vastakkaista, sitä, ettei ole rakastettava eikä siis kelpaa. Meihin ryhtyy rakentumaan lisää tuskallisia uskomuksia: en ole arvokas, olen jotenkin vääränlainen, hävettävä. Jos tämä käsitys pääsee vielä eri syistä vahvistumaan, olemme pian täysin vakuuttuneita siitä, että olemme huonompia kuin muut. Vaikka silloin tarvitsemme täysin päinvastaista, lohdutusta ja myötätuntoa, me ryhdymme olemaan itseämme kohtaan vaativia ja ankaria. Oma hauraus ja haavoittuvuus, joka on myös jollakin tavalla huonompaa kuin toisten, ryhtyy tuntumaan sietämättömältä eikä se missään tapauksessa saa paljastua. Miten sitä sättiikään itseään, jos hauraus tai haavoittuvuus vilahtaa näkyviin niin, että joku voi sen nähdä. Ja miten sitä häpeääkään.

Jos häpeä on suorastaan ankkuroinut käsityksen omasta itsestäni arvottomaksi, en arvottomana ansaitse myötätuntoakaan. Jos sitä joku osoittaa, sitä on todella vaikea ottaa vastaan. Et olisi noin myötätuntoinen, jos tietäisit minusta enemmän, saatan ajattella. Silti toisen myötätuntoinen katse vaikealla hetkellä voi jäädä pitkäksi aikaa vaikuttamaan. Se voi murtaa suojauksia ja sulattaa kuorta, jonka alle olen piiloutunut.

Jos ei ole koskaan oikein tuntenut myötätuntoa itseä kohtaan, sitä ei ihan hetkessä opi. Harjoitteleminen onkin eräänlaista esteiden poistamista ja tilan raivaamista myötätunnolle. Yksi keino, joka voi auttaa, on käydä läpi menneisyyden kipupisteitä, tapahtumia ja tilanteita, joissa on joutunut selviytymään yksin tai sellaisia, joissa on mielestään toiminut väärin. Me arvostelemme itseämme usein sellaisestakin, jossa emme ole olleet vastuussa. Edellytämme itseltämme täydellisyyttä, vaikka tavallinen inhimillisyys riittäisi. Tai kannamme ylikorostunutta syyllisyyttä menneestä, jolle emme enää voi mitään. Nyt voi kysyä itseltään, mitä silloin olisi kipeimmin tarvinnut silloin ja pysähtyä kuulemaan vastausta. Mitä olisi voinut tapahtua, jos joku myötätuntoinen olisi kohdannut sinut juuri siinä hetkessä? Jos joku, johon voit luottaa, olisi nähnyt sinut tai sinä itse vanhempana ja viisaampana olisit kohdannut nuoremman itsesi. Mitä olisi voinut tapahtua, jos olisit silloin saanut tukea? Jos olisit voinut jakaa taakkasi? Myötätunto voi herätä, kun opettelee katsomaan itseään toisen silmin. Toisia kohtaan kun mekin, itsellemme kovin kriittiset, kykenemme tuntemaan myötätuntoa.

Myötätunto itseäni kohtaan on lisääntynyt vähitellen sitä mukaa, mitä enemmän olen oppinut ymmärtämään itsestäni ja menneisyydestäni. Oman terapiani alkuaikoina oli suuri oivallus ymmärtää, että en välttämättä ole huono, vaan että olen voinut erittäin huonosti. Vähän myötätuntoisempi matkani taisi alkaa silloin. Siitä huolimatta vaativuus ja myötätuntoisuus ovat vuorotelleet pitkän aikaa, kun opittu vanha refleksinomainen reaktio hyökkää vanhoista aivoista puikkoihin yhä uudestaan. Sehän on nopea ja miten ankara onkaan sen ääni. Ensimmäinen askel on otettu, kun oppii tunnistamaan reaktiotaan. Sinäkö se siinä taas, vanha ankara "kamu"? Sen sijaan että yritän häätää sitä väkisin, voin ryhtyä kysymään sisäiseltä ääneltäni buddhalaista viisautta mukaellen: onko tuo mitä väität, totta? Onko se ystävällistä? Onko se hyödyllistä juuri nyt?

Ankaruus itseä kohtaan voi olla pitkään aivan tiedostamatonta. Se alkaa menettää otettaan, kun siitä ensin tulee tietoiseksi ja sitten oppii kyseenalaistamaan. Voi myös kysyä, olisiko sitä kenellekään toiselle yhtä vaativa kuin on itselleen? Kovin pinttyneitä ajatuskuvioitaan on alkuun vaikea muuttaa, mutta aloittaa voi vaikka sillä, että lisää kysymysmerkkejä omien vaativien väitteidensä perään. Ankaruuden vähitellen vähetessä tulee tilaa myötätunnolle ja ymmärtäväisyydelle Hyväksyvä tietoinen läsnäolo, mindfulness, lisää myös tutkitusti myötätuntoa ja lempeyttä. Mindfulness onkin auttanut minua juurruttamaan myötätuntoista suhtautumista itseäni ja myös muita kohtaan, mutta se on toisen jutun aihe. Joka tapauksessa ajattelen nykyisin niin, että vaikka olisin ainoastaan lempeä itselleni koko loppuelämäni, en kykenisi kompensoimaan sitä ankaruuden määrää, jota olen tarjonnut itselleni tähän saakka. Toivotan sinullekin yhä myötätuntoisempaa ja lempeämpää matkaa.